Kuinka löytää se oikea?

Tiesin sä tuut vielä vastaan
Kauniina päivänä tuut
Yhtäkkiä sydän tekee miten sydän haluaa
Rakkaus on hyökyaalto
Nyt se vyöryy rantaan

CMX


Rakkaani kanssa olemme puolivälissä tosi-TV sarjassa Ensitreffit Alttarilla Australiassa. Sarja sisältää 36 osaa, että aika tiukkaa meininkiä tämä. Heh.

Viime kaudella usea lupaava pari oli mukavasti yhdessä siihen asti kunnes oli lopulta valittava muuttavatko yhteen. Ja ei, koska lopulta välimatka koettiin liian pitkäksi. Ja tästä herää kysymys että onko valmis muutamaan omaa elämäänsä? Onko valmis muuttamaan elinympäristöään? Onko valmis muuttamaan elämäänsä? Onko omassa elämässä oikeasti tilaa toiselle ihmiselle vai haluaako säilyttää oman elämänsä ja toinen tulee siihen rinnalle viettämään omaa kuplaelämää? Ja kun nämä kaksi kuplaa, oma elämä ja parisuhde-elämä, väistämättä ajautuvat ristiriitaan, onko valmis siihen että ne sulautuvat yhteen?

Järjestäen kun kuulee vinkumista siitä, että haluaisi löytää sen toisen, muttei mitenkään ei ole lopulta valmis antamaan tilaa elämästään toiselle. Kyse ei ole kompromissista vaan siitä, että antaa toisen elämän sekoittua omaansa. Antaa siitä tulla yhtä ja lakata pakonomaisesti takertumasta johonkin omaan. Narsisti tietenkin vie kaiken pitäen itse kiinni saavutetuista eduista, mutta sinua oikeasti rakastava ei. Hän haluaa että sinä nautit elämästäsi hänen rinnallaan. Hän haluaa että sinulla on oikeasti hauskaa hänen kanssaan.

Kuinka siis löytää se oikea? 

Yksilö saattaa toivoa löytävänsä sen oikean muttei oikeastaan hän ei halua muuttaa mitään elämässään. Tai muuttaa mahdollisiman vähän. Haluaa toisen elämäänsä, muttei halua, että oma elämä oikeastaan muuttuu mitenkään. Hän haluaa toisesta vain yhden jatkeen jo muuten niin omalle elämälle. Kyse kun ei ole hänen elämästään tai sen toisen elämästä vaan yhdestä yhteisestä elämästä. 

Ja voi olla yksilöllä on aito pyyde toisen löytymiselle, muttei hän sitä löydä ja ehkä on vain niin että hän ei vain löydä sitä oikeaa. Olisiko ennekuulumatonta tässä elämässä? Olisiko?

Kysymys ei ole lopulta se, 

missä on se oikea, 

vaan se, 
oletko sinä se oikea?

Parisuhde ei ole turva asioiden kohtaamattomuudelta

Ratkaisu elämän ongelmallisuuteen ja kaikenlaiseen vaikeuteen nähdään helposti parisuhteessa joka ratkaisee kaiken, vaikka kaikki tietävät ettei niin käy. Se tuo mukanaan asioita joita ei yksin tarvitse ottaa mitenkään huomioon. Se on kuitenkin alku mahdolliselle kohtaamiselle, jonka juuri parisuhde tarjoaa. 

Parisuhdetta ei voi käyttää paetakseen niitä ongelmia joita itsellä on, koska parisuhde tuo ne ne väistämättä esille. Parisuhdetta et voi todellakaan käyttää paetakseen ongelmia joita juuri parisuhteessa on. Tai voi... Paeta voi aina loputtomasti, kunnes ei enää pääse pakoon. Ongelman pakeneminen kuitenkin lopulta on myrkytystilansa korjaamista juomalla lisää myrkkyä.

Vaihtoehto kohtaamattomuudelle 

on tietenkin kohtaaminen.

 

Nyt. 

Ei huomenna, 

ei myöhemmin,

ei joskus.

Parisuhde on turvasatama vain jos se on paikka jossa on turvassa. Kohdattava asia ei ole joku mennyt, jonka luokse ei enää pääse vaankohdattavana on se asia joka koetaan juuri nyt.

Työnimi: Parisuhdeblogi

Vaikka sanoin tätä parisuhdeblogiksi kyse ei suinkaan ole siitä, että olisin nyt sanomassa mitä sinun on suhteessasi tehtävä, koska sinun suhteesi ei ole minun suhteeni. Minä en ole sinun suhteessasi. Sinun suhteesi on sinun ja se miten sinun puolisosi kanssa siinä etenet ei varsinaisesti kuulu minulle hevon vitun vertaa. Se, etenettekö te ei, kuulu minulle. Se, haluatko suhteesi kasvavan tai kehittyvän, ei kuulu minulle. Minä olen sinun suhteessa uilkopuolinen, joka ei tiedä sinun suhteestasi sinun puolisoon yhtään mitään. Se ei ole minun asiani.

Minä kirjoitan vain suhteestani omaan vaimooni. Kirjoitan vain siitä mikä meillä on toiminut ja mikä on meillä vienyt suhdetta eteenpäin. Kirjoitan vain siitä mikä on muuttanut meillä järkevää käytäntöä kohti maagista seikkailua. 

Vastaus parisuhteenne ongelmiin ei löydy parisuhdeblogeista, neuvojista, hyvistä ystävistä ja terapeuteista, jotka ovat kaikki poispäin suhteesta itsestään, vaan ratkaisu parisuhteen ongelmiin löytyy parisuhteesta itsestään. Ongelma, joka on kirjoitettu parisuhteeseen itseensä sisältää myös ratkaisun, joka aukaisee ongelman itsensä.

Parisuhteellisesti te olette se ongelma,
joka teidän on kohdattava yhdessä.

Käymmekö me täällä usein?

En aio ommella kiinni haavaa
Nousen ja paranen
Reunoistaan kuroutuu umpeen haava
Nousen ja paranen

Stam1na: Elämänlanka

Parisuhteen kannalta on parasta kun ajaudutaan emotionaaliseen ristiriitaa puolison kanssa niin, että tilanne on hirveä ja ratkaisematon molemmille. Siis kun tilanne on semmoinen, että se ruokkii molemmissa jotain pelkoa/traumaa. Se mikä on pahinta toiselle, sitä toinen ilmentää, + molemmat oikeasti rakastavat toisiaan.

Esim. Toinen ajattelee ettei suhteesta tule mitään jos ei toinen luota häneen ja toinen taas pelkää, että toinen lähtee. Mitä enemmän toinen pelkää, että toinen lähtee sitä enemmän toinen kokee, että häneen ei luoteta ja mitä enemmän toinen ei luota häneen [pelkää hänen lähtevän] sitä enemmän toinen pelkää että hän lähtee. Tämä loputtomasti.

Toisen toiminta ruokkii toisessa tämän traumaa, jonka vastareaktio taas ruokkii toisen traumaa. Eikä tätä seikkaa, ongelmaa, yhteistä traumaa voi mitenkään analysoida tai järkeillä pois. Sitä ei voi paeta tai unohtaa. Tietenkin näitä kaikkia yritetään tehdä. Suurin osa koko suhteen ajan. Kymmenen ja tuhat vuotta, niin että lopulta koko suhde perustuu, sille yhteiselle traumalle jota ei haluta nähdä ja jota kaikin keinoin yhdessä yritetään paeta.

Tämä trauma on yhteinen.
Se kuuluu molemille.
Sitä ei voi työntää toisen syyksi.
Sitä ei voi toinen ratkaista ulkoapäin.
Ei riitä että toinen ymmärtää tämän.
Tämä trauma on avattava suhteen sisältäpäin
ja avaajana ovat ne suhteessa yhdessä olevat. 

Se on vain kohdattava. Sen läpi on kuljettava yhdessä. Se on näiden parisuhteessa olevien välinen tehtävä. Heidän on se yhdessä kohdattava. Sen kohtaaminen/läpikulkeminen yhdistää paria juuri siksi että se on jotain niin parikohtaista ettei mikään ulkopuolinen voi sitä ratkoa/avata ja sen läpi halutaan kulkea yhdessä. Parin on katsottava toisiaan silmiin ja ikäänkuin samaan aikaan painettava ydinaseenlaukaisunappia, jota kukaan ei voi yksin painaa. Molempien on käveltävä samaan aikaan portista läpi päästäkseen perille.

Suhde ei kehity jos yhdessä ei kuljeta portin läpi. Suhteesta ei tule maagistaa seikkailua jos se halutaan pitää järkevänä käytäntönä. Suhde on myös sitä, muttei vain sitä. Yhteinen kohtaaminen on portti, joka avaa suhteeseen ulottuvuuden jota pelkkä järkevä käytäntö ei pidä sisällään.

Ps. Stam1nan biisi soi eilen radiosta juuri kun puhuin Rakkaani kanssa autossa kun olimme hakemassa koirallemme lihapullia :D

Käytäntö: Kuinka antaa anteeksi itselleen?

Mitä lopulta oli anteeksianto itselleni tässä edeltäväss postauksessa,
jonka tosiaan nimesin kuinka antaa itselleen anteeksi. 

Anteeksianto tässä tapauksessa ei ollut minkään tekemistä vaan syyttämisen lakkaamista. Kyse ei ollut siitä että aktiivisesti tein jotain vaan että olin aktiivisesti tehnyt jotain kymmeniä vuosia, joka pahoitti mieleni. Se loppui, kun näin mitä olin tehnyt. Se putosi kädestä kuin työhanska tehtaanpillin soidessa.

Ajattelin että minun olisi annettava anteeksi itselleni se, että olin ajatellut että se oli ollut hyväksynnän hakemista semmoiseilta joka ei ikinä minua hyväksyisi. Mitä se olikin. Olin ajatellut että minun olisi annettava anteeksi itselleni, että olin miellyttänyt toista täysin oman itsen itsensä unohtaen. Mitä se olikin. Olin ajatellut minun olisi annettava anteeksi itselleni se, että olin loputtomasti yrittänyt semmoista, jonka jo valmiiksi tiesin ettei se johtaisi mihinkään. Mitä se olikin. 

Tämä kaikki oli kuitenkin aivan liian monimutkaista. Tämä kaikki oli vain reaktiota siihen pohjimmaiseen syyhyn. jokainen näistä oli väärää korjausliikettä liikkeeseen jonka olin tehnyt ensimmäisenä. Sitä ei saanut tekemättömäksi tekemällä jotain muuta vaan ensimmäisenä näkien mikä se on. Ja kun lopulta näin sen tajusin, ettei mitään anteeksiannettavaa itselle ollut, vaan se oli vain alunperin kovin, kovin typerää.

Minun oli nähtävä, että hyväksyin elämääni jotain mitä en hyväksynyt. Eli olin sallinut elämääni elementin jota en voinut missään mielessä hyväksyä elämääni. Virhe jonka tässä tein oli se että kuvittelin voivani jollain kepulikonstilla hyväksyä tämän uuden elementin. Ja sisimmässäni asui syvällä vahva hyväksymättömyys. Minä en kerta kaikkiaan hyväksynyt tätä ja kaikin keinoin yritin hyväksyä sen. Yritin nähdä näkemäni olemattomaksi. Se ei vain onnistu.

Ja tämä on se typeryys, jota en tunnistanut. Yritin kieltää sen mikä elämääni oli tullut ja sitä ei voi käytännössä tehdä :) Jos lentokone putoaa pihallesi niin siinä se on. Kaikki yritykset kieltää tapahtunut on turhaa. En antanut anteeksi itselleni vaan myönsin itselleni typeryyden että olen yrittänyt olla näkemättä sitä mikä on ollut edessäni.

Ps. Puhuin tästä kaikesta Rakkaani kanssa eilen ja erona minulla häneen on se että jos minä yritän vuosikymmeniä sopeutua johonkin mitä en hyväksy niin hän ei. Hän ei suostunut siihen hetkeksikään.

 

Miten antaa itselle anteeksi?

 On mahdotonta antaa anteeksi itselle jos ei oikein edes tiedä mitä olisi annettava anteeksi. 

Olen syyttänyt itseäni siitä miten elämäni on mennyt, ja miten yksi väärä valinta, tai oikeastaan se, etten ole tehnyt mitään sen suhteen on tuonut elämääni niin paljon pahaa. 

Alku ja loppu kirjoituksessa kirjoitin:

"Ulkopuolinen toi elämääni ylimääräisen palikan ja sen sijaan että poistuin paikalta tai käskin toista poistumaan palikoineen niin jäin niille sijoilleni koristelemaan tuota omaan elämääni täysin kuulumatonta palikkaa."

Ja olen syyttänyt itseäni tästä. Loputtomasti. Olen käyttänyt kymmeniä vuosia tämän asian hyväksymiseen. Olen yrittänyt hyväksyä asiaa, ja olen kironnut jumalia kun en ole tätä pystynyt tekemään. Eilen keskustellessani Rakkaani kanssa tajusin erään kovin typerän seikan. Olen koko ajan yrittänyt hyväksyä asiaa, jota en ole hyväksynyt. Olen yrittänyt mahdollisella hyväksymiselläni muuttaa asian, jota en hyväksy, hyväksyttäväksi. Ikään kuin hyväksyminen olisi taikatemppu jolla punainen valo muuttuu vihreäksi. 

Olen käyttänyt kymmeniä vuosia sen hyväksymiseen. Tai siis sen hyväksymisen yrittämiseen. Olen taistellut itseäni vastaan ja tiukoista otteistani huolimatta en ole saanut itseäni selätettyä. En ole saanut nujerrettua itsestäni sitä puolta, joka ei ole koskaan hyväksynyt sitä palikkaa, joka elämääni saapui.

Palikat tulevat elämään niin kuin nyt vaan elämään tulevat.
Tosta vaan.
Kyselemättä.
Se on elämää. 

Taistelua itseä vastaan ei voi voittaa.
Sen voi vain hävitä... jolloin sen voittaa ❤️

Parisuhdeblogi isolla Peellä

Kirjoitin eilen viikonlopun keskusteluista
ja kirjoitettuani selkeni tämän blogin tarkoitus.

Parisuhdeblogi.

Haluan kirjoittaa siitä miten olemme kohdanneet Rakkaani kanssa ristiriitoja (ja niitä on kyllä riittänyt). Haluen kirjoittaa siitä miten suhde on jatkuvasti kehittynyt. Haluan kirjoittaa siitä miten parisuhde nähdään nykyaikana. Haluan kirjoitaa siitä miten parisude on tie itsensä tuntemiseen. 

Ja vaikka sinusta tuntuisi siltä, että kirjoittamastani olisi apua sinulle, niin se mikä sinun on kohdattava parisuhteessasi on mahdollista kohdata vain sen ihmisen kanssa, jonka kanssa elät. Kohtaamisen paikka ei ole tässä vaan se on sen ihmisen luona, jonka kanssa väität eläväsi. Tämän sanoman tulet kuulemaan tämän blogin kautta parikin kertaa. 

Se ongelma mikä sinulla on puolisosi kanssa, on teidän ongelma, ja sen kohtaamiseen tarvitaan teitä molempia. Jos jompikumpi ei halua sitä kohdata niin se on siinä. Siihen on sitten tyydyttävä tai siitä on lähdettävä.

 Ongelma on kohdattava siinä missä se on.

Alku ja loppu

Kävimme viikonloppuna todella merkittävän keskustelun Rakkaani kanssa. Minun on nopeasti kirjoitetava ulos asioita jotka nousivat esiin.

1) Ulkopuolinen toi elämääni ylimääräisen palikan ja sen sijaan että poistuin paikalta tai käskin toista poistumaan palikoineen niin jäin niille sijoilleni koristelemaan tuota omaan elämääni täysin kuulumatonta palikkaa. Yritin vain sopeutua siihen. Katsoin että minun on sopiuduttava siihen, vaikka en koskaan siihen sopeutunut, koska sitä minun ei olisi koskaan kuulunutkaan tehdä.

2) Oli hämmentävää kun sanoin Rakkaalleni että kun tuo palikka tuotiin elämääni niin kaikki muuttui epäselväksi, koska "en tiennyt miten asiat nyt olisivat koska elämääni saapui tämä uusi palikka". Rakkaani sanoi, ettei siinä ollut mitään epäselvää. 

Ja totta.

Elämään oli tullut uusi palikka ja minun olisi pitänyt välittömästi tehdä päätös sen suhteen, eikä ikinä, ei ikinä, yrittää vain sopeutua siihen. Epäselvyys oli siinä, että olin tekemättä varsinaisesti mitään päätöstä asian suhteen... Ja koristelu oli lopulta päätös.

3) En ole oikein koskaan osannut kunnolla antaa anteeksi itselleni sitä että en tätä päätöstä tehnyt, vaan jatkoin vaan koristelua/jahkailua.

4) Minä olin hyvä isä ja hyvä puoliso siitä huolimatta ettei toinen sitä ollut. Rakkaani sanoi tämän. Se oli jotenkin armollista.

(Kohdat 3 ja 4 kuuluvat jotenkin toisiinsa.)

Se mikä tässä keskustelussa oli hämmentävää että sen käytyämme parisuhteemme avautui meille molemmille jotenkin uudenpana, viattomampana ja puhtaampana.

Parisuhteestamme riittää loputtomasti kerrottavaa, mutta en änge sitä nyt tähän.

Tämä olkoon alku, muttei loppu.

Yksi pala elämää

On ainoa pala elämää